Peaceful Impact Publisher

Seksuaalisesta hyväksikäytöstä kokijan näkökulmasta

Carita KilpinenYrittäjä, graafinen suunnittelija ja traumaselviytyjä

19.1.2019

Tässä olisi yksi korsi lisää alati kasvavaan keskusteluun lasten seksuaalisen hyväksikäytön ympärillä, sellaista kokeneen äänellä.

Moni on ihan aiheellisesti ääneen ihmetellyt sitä miksi tällaista suurta liikehdintää ei ole syntynyt koskaan aiemmin. Tämähän ei ole mitenkään uusi ilmiö, kuten on myös monesti todettu.

Ajoitus on varmasti isossa roolissa vaalien lähestyessä, mutta myös muut aikaan liittyvät asiat. Tabuja avautuu keskusteluun ja erilaiset aihetta ympäröivät stigmat kutistuvat. Monet seksuaalisen hyväksikäytön kokeneet ihmiset ovat Suomessa astuneet julkisuuteen kertoen sen seurauksista.

Eräs toinen oleellisen tärkeä syy on se että ulkopuolelta tuleva uhka paljon helpompi hyväksyä kuin oman yhteisön sisältä. Ajatus siitä että joku tuntemasi, ehkä jopa naapurisi tavallinen ihminen voisi syyllistyä johonkin niin hirvittävään tekoon, on sietämätön. Ihminen, kuten kaikki muutkin elolliset väistävät tai välttävät sietämätöntä.

Suureen ääneen vaaditut rangaistusten kovennukset ja hallituksen hätäisesti kehittelemät ratkaisut äänestäjien tyynnyttämiseksi, eivät valitettavasti tule johtamaan toivottuun tulokseen, joka tässä tapauksessa olisi lasten seksuaalisen hyväksikäytön loppuminen. Nämä ratkaisut eivät tule edes vähentämään sitä.
Selitän teille miksi.

Pidemmät ja kovemmat rangaistukset eivät kuntouta ihmistä, joka on lähtökohtaisesti niin rikki että toimii lajin selviytymisen näkökulmasta tuhoisasti. Terve ihminen ei satuta toista ihmistä ja varsinkaan lasta tarkoituksenmukaisesti. Vankilat ei ole suunniteltu kuntouttamaan vaan rankaisemaan. Ilman pitkää ja motivoitunutta terapiaa tällaiset ihmiset eivät toivu ja aivan takuuvarmasti toistavat rikoksensa. Rangaistuslaitoksesta vapautuessaan tälläinen rikkinäinen ihminen on vielä rikkinäisempi ja todennäköisesti kahta julmempi toistaessaan rikoksensa.

Näiden pikalaastareiden sijaan meidän tulisikin tehdä jotain paljon perustavampaa. Koko järjestelmä pitää miettiä uudelleen. Se ei tapahdu muutamassa kuukaudessa tai edes vuodessa! Nyt olisi kuitenkin täydellinen hetki aloittaa.

Tässä vähän lisää ajattelemisen aihetta nykyisestä järjestelmästä.

Minun elämäni on ollut seksuaalisen hyväksikäytön vääristämä jo alkumetreiltä asti. Siitä ei ole kovinkaan monta kymmentä vuotta kun yleisesti ajateltiin, että lapsi ei ”muista” elämästään mitään ennen kolmea ikävuotta. Nyt kuitenkin tiedetään, että asia ei ole näin. Varsinkin varhain lapsuudessa tapahtuneet turvattomuuden ja väkivallan kokemukset ovat kaikkein hajottavimpia.

Tietoiseksi kaikkein vaikeimmista kokemuksistani olen tullut vasta aikuisena. Silti olen oireillut ”selittämättömästi” koko elämäni ja jos en olisi mennyt aikuisuuteni kynnyksellä traumaterapiaan niin elämäni näyttäisi hyvin erilaiselta nyt. Ehkä sellaiselta kuin yhden sisarukseni elämä: 12-vuotiaana skitsofrenia-diagnoosi ja 30 vuoden laitoskierre, alati vaihtuvine raskaine lääkityksineen. Silloin ei vielä osattu tunnistaa trauman aiheuttamaa psykoosia.

Tietäen että minut lapsena rikkonut hyväksikäyttäjä on edelleen aktiivinen, yritin kertoa tarinani viranomaisille. Minun lisäkseni oli myös muita. Turhaan. Sen lisäksi että kokemus oli minulle itselleni hajottava, ei asia edennyt minnekään. Tämä tuntuu käsittämättömälle. Varsinkin kun kyse ei ollut vain minun silloin hatarista muistikuvista, vaan myös useamman ihmisen antamista lausunnoista.

Rikos oli auttamattomasti vanhentunut lain edessä. Näihin aikoihin astui voimaan uusi laki, jonka mukaan 10 vuoden vanhenemisaika alkaa tikittää vasta hyväksikäytön kokeneen täytettyä 18 vuotta. Tämä on tietenkin parannusta, sillä hajoittavat lapsuuden muistot yleensä pulpahtavat tietoisuuteen vasta aikuisuudessa, joskus jopa vasta sitten kun tekijä on kuollut. Tämäkään lakimuutos ei kuitenkaan vielä varsinaisesti ratkaise mitään. Toki olisi tärkeää että rikoksen tekijä joutuu oikeuden eteen ja erityisesti että uudet rikokset estyvät, mutta ei ole olemassa sellaista oikeutta, joka korvaisi tällaisen asian. Vaikutukset ovat koko elämän mittaiset, vaikka kauheimmistakin asioista voi ammattitaitoisella terapialla toipua.

Joudun kertomaan näistäkin asioista tarkoin harkiten, sillä hyväksikäyttäjäni on vielä hengissä, eikä häntä ole koskaan tuomittu oikeuden toimesta. Vanhentumisen takia rikosta ei ikään kuin koskaan tapahtunutkaan. Jos siis kertoisin tarinani kokonaan sellaisena kuin se on todella tapahtunut, voisin saada syytteen kunnianloukkauksesta ja todennäköisesti saisin siitä myös tuomion. Sillä meillä on kaksi erilaista pykälää tähän liittyen. Maallikon kielellä ne menevät jotakuinkin näin: kunnianloukkaus, tilanteessa jossa tuotetaan haittaa valheella ja kunnianloukkaus, tilanteessa jossa tuotetaan haittaa liian ilkeällä asialla. Näin voi siis käydä, vaikka minulla olisi monen tahon vahvistama todistusaineisto.

Ajatus tästä on hämmentävä, sillä minä silti elän joka päivä tämän lain silmissä vanhentuneen teon seurausten kanssa ja maksan kallista terapiaa (jo 13 vuoden ajan) ja edelleen minä en saa edes vapaasti puhua siitä. Pahinta on kuitenkin tieto siitä, että tämä minut rikkonut ihminen on voinut jatkaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä kaikki nämä vuodet.

Sinä et tunnistaisi tätä ihmistä. Hurmaavien hymyjen ja nokkelien sutkautusten taakse voi piiloutua kaikenlaista. Kantasuomalainen, maahanmuuttaja, pakolainen, lääkäri, toimitusjohtaja, juristi, roskakuski, psykologi, kaupankassa, työtön… se ei katso asemaa tai etnisyyttä. Ainoa yhteinen nimittäjä on trauma ja traumasta on mahdollista toipua, mutta ei rankaisemalla.

#traumastavoitoipua

Share This