Peaceful Impact Publisher

Mikä tekee ihmisestä pahan?

Carita KilpinenYrittäjä, toimitusjohtaja & traumaselviytyjä

15.11.2018

Tapahtumassa esitettiin tänä vuonna julkaistu Erik Poppen ohjaama tositapahtumiin pohjautuva elokuva, U – July 22. Elokuvan tapahtumat perustuvat vuonna 2011 tapahtuneisiin terrori-iskuihin Norjassa, Utoyan saarella, jossa oli tuolloin käynnissä lasten ja nuorten leiri. Elokuvassa haluttiin nostaa esiin saarelta selviytyneiden ja sinne jääneiden näkökulma tapahtumista. Elokuvan tekemisessä selviytyjillä oli viimeinen sana tarinan rakentamisessa ja tuotannossa. He saivat vapaasti tuoda näkyviksi juuri ne asiat, joita elokuvassa koettiin. Siinä ei haluttu sensuroida tai pehmentää kokemuksia. Elokuvateknisesti tämä teos on hieno. Se on mm. kuvattu alkuperäisellä tapahtumapaikalla viiden päivän aikana yhdellä leikkaamattomalla otolla, jonka kesto on sama kuin mitä tapahtumat oikeastikin kestivät. Kaikki siinä huokuu tarkoitustaan.

 

Erik Poppe, U – July 22 ohjaaja
esitteli elokuva esitteli elokuvan
videon välityksellä.

Kokemuksena elokuvan katsominen oli vaikea. Kehoni jännittyi, vatsassa tuntui makaavan iso kivi, suu kuivui ja tuntui, että elokuva kestää ikuisuuden. Surun tunteet eivät ehtineet herätä pakoon valmistautumisen kehollisilta tunteilta, mutta paniikki ja ahdistus olivat läsnä. Hämmennys, pelko ja lamaannus myös. Traumaselviytyjänä itsekin uskoin joka sekunnin. Tapahtumien järjettömyys tuli lävitse. Elokuvan päätteeksi sali oli hiljainen. Osalla olo ehkä tyrmistynyt.

Mietin oliko tämän elokuvan tekeminen järkevää. Oliko hyvä, että selviytyjät, jotka sen tekemiseen osallistuivat elivät nämä tapahtumat uudestaan monta kertaa? Mietin, oliko elokuvan katsominen minulle järkevää.

Paneelikeskustelijat olivat (Punaisessa ristissäkin toimiva) psykoterapeutti Ferdinand Garoff, Norjan oikeuspsykologi Pål Grøndahl ja Hanasaaren ohjelmajohtaja Maria Romantschukin.

Oli hyvä että pienen tauon jälkeen palasimme keskustelemaan näkemästämme. Ferdinand kertoi aluksi omasta katselukokemuksestaan ja siitä, millaisia kehon tuntemuksia se herätti hänessä. Tämä tuntui minusta rauhoittavalta, sillä sain omille tuntemuksilleni heti jonkinlaisen kiintopisteen.

Haastattelija kysyi, mikä saa ihmisen tekemään jotain tällaista ja miten tällaista voisi ennakoida ja ehkäistä? Tapahtumien järjettömyys ja niistä johtuva hämmennys oli havaittavissa myös paneelikeskustelijoista. Pål Grøndahl kertasi omia kokemuksiaan oikeudenkäynneistä ja eritteli erilaisia tekijää koskevia lausuntoja. Hän totesi yhteenvedossaan, että tämän kaltaisten asioiden ennustaminen ja näin ollen ennalta ehkäiseminen on lähes mahdotonta.

Vai onko?

 

Tämä oli asia, johon olisin kommentointiosuudessa voinut kantaa oman korteni, mutta suuren salin hiljaisuus vei rohkeudeltani äänen. Annankin sille tilan nyt tässä.

Tekijä oli keski-ikäisyyttä hipova, etnisyydeltään skandinaavinen, toimeentuleva peruskansalainen. Tai siltä ainakin näytti. Nyt tiedämme että tekijän lapsuus on ollut jo ennen tämän syntymää emotionaalisen trauman värittämä ja varhaislapsuudessa on ollut selkeitä viitteitä rakenteellisesta dissosiaatiosta. Tekijän perhe on ollut usein tekemisissä valtiollisten instanssien kanssa, missä on todettu huoli lapsen kehityksestä ja turvallisuudesta.

Olisiko siis tällaisen teon voinut ennalta ehkäistä?

Olisi. Ainakin riskiä tämän kaltaisen tragedian tapahtumiselle olisi voitu huomattavasti pienentää, jos kaikki instanssit olisivat toimineet kuten olisi pitänyt ja olleet tietoisia lapsuuden aikaisen vakavan traumatisoitumisen moninaisista vaikutuksista yksilön elämään. Tämä on se ydinsyy sille, miksi tarvitsemme traumainformoidun yhteiskunnan. Tämä ei siis koske ainoastaan sosiaali- ja terveysalaa.

Tässä tulemme kuitenkin sen valtavan realisaation äärelle, jossa on todettava, että moni systeemi on tältä osin rikki tai vähintään hyvin keskeneräinen. Tällainen ajatus on monelle sote-alalla työskentelevälle liian iso ja musertava. Me kaikki kuitenkin haluaisimme työllämme vaikuttaa maailmaan positiivisesti. Kukaan terve ihminen ei halua tietoisesti satuttaa toista. Toisaalta asiat, joita tällä kentällä kohtaa, voivat olla liian vaikeita ottaa ns. lähelle. Ihminen biologisista syistä väistää sietämätöntä, myös ammattilainen. Jotta näin ei olisi, tarvitaan koulutusta ja todennäköisesti myös oma henkisen kasvun prosessi. Urakka tuntuu liian suurelta. Toisaalta se ei sitä kuitenkaan ole, sillä paras paikka aloittaa on hyvin lähellä: ”minä itse”. Tekemällä oma rohkea ja kestävyyttä vaativa jalkatyö muutamme huomaamattamme myös yhteisömme. Kerron tämän kokemuksen antamalla painoarvolla, ei vain omallani, vaan myös monen muun.

Traumanäkökulma antaa toisenlaista ajateltavaa, joka voi olla sietämätön ajatus kaikille, jotka ovat selviytyneet kyseessä olevan tekijän raakalaismaisista teoista. Toisaalta se voi ajatuksena olla pelottava vaikeasta lapsuudesta selviytyneelle, jonka ydinajatus itsestä on usein ”paha” tai ”arvoton”. Kukaan meistä ei synny ”pahana”. Me olemme monen asian päälle rakentuvia olentoja. Turvan ja turvattomuuden kokemukset muovaavat meitä. Se, miten kukin meistä kokee traumaattiset tilanteet on yksilöllistä. Siinä missä tästä tekijästä on tullut tunnekylmä ja narsistinen, voi toisesta tulla ylitsevuotavan empaattinen ja herkkä. Jossakin voi olla nämä kaikki, kuten minussa. Tietynlainen mustavalkoisuus ja ristiriitaisuus tuntuu olevan yhteistä kaikille vakavasti traumatisoituneille. Tämän voi kuitenkin muuttaa, jos siihen löytyy motivaatiota.

Aivot voivat tutkimuksellisen traumatiedon valossa muovautua myös aikuisena. Jokainen kokemus muokkaa neuroyhteyksiä aivoissamme. Siksi priorisoin turvallisuuden kokemista ylitse kaiken muun tänä päivänä. Otan tämän huomioon tekemässäni työssä myös kokemusasiantuntijana. Sen sijaan, että kelaisin aina uudestaan traumaattisia tapahtumia, kerron tarinani mieluummin toipumisen näkökulmasta.

Ymmärrän kuitenkin hyvin sen miksi on tärkeää saada kertoa jollekin myös kipeimmät kokemukset. Siinä on ennen kaikkea kyse realisaatiosta. Jakamalla tarinamme turvallisesti toiselle ihmiselle teemme samalla itsemme näkyviksi. Reaktioita ja siitä heränneitä tunteita peilaamalla todennamme itsellemme, että olemme joutuneet kokemaan jotain kohtuutonta ja rikkovaa. Tämä on eheyttävää. Kuitenkin tämä on prosessi, johon pitää olla valmis, jotta emme traumatisoidu uudelleen.

Tässä pääsemme kysymykseeni siitä, oliko hyvä, että selviytyjät, jotka elokuvan tekemiseen osallistuivat, elivät nämä tapahtumat uudestaan monta kertaa?

Vastaus on: Kyllä niille, jotka siihen ovat olleet valmiita. Kuten elokuvan ohjaajakin tapahtumassa kertoi alkusanoissaan,  jotkut selviytyjät kieltäytyivät osallistumasta pitäen elokuvan tekoa mauttomana yrityksenä tehdä viihdettä järkyttävällä asialla. He ovat kokemuksessaan oikeassa. Niin ovat myös he, jotka osallistuivat.

Elokuva onnistui kuvantamaan kokemuksia hyvin arvostavasti. Yhdessä keskustelu-osuuden kanssa se onnistui siinä, mihin elokuvan tekijät pyrkivät; herättämään ajatuksia ja keskustelua uudella tavalla näistä kipeistä, kansallisuuteen tai yhteiskuntaluokkaan sitomattomista asioista.

 

Kiitän kaikkia selviytyjiä rohkeasta jakamisesta. Kuten  Eero Hokkanen, Suomalais-norjalainen kulttuurirahaston puheenjohtaja loppupuheenvuorossaan toi esille; taiteen keinoin voimme tuoda näkyviksi vaikeita asioita ja nähdyksi tuleminen vaikeimpana hetkenä on oleellisen tärkeää selvitymisen kannalta. Tarinalla on merkitystä.

 

Huomautus: Jos olet traumaselviytyjä niin kehoitan pohtimaan, kannattaako elokuvan katsominen juuri nyt. Se on hyvin aktivoivaa katsottavaa.

#traumastavoitoipua

Share This