PEACEFUL IMPACT – BLOGI

Kokemuksia kirjoittamisesta dissosiaatiohäiriössä

Mikaela Blomqvist-Lyytikäinen, Nuorisopsykiatrian erikoislääkäri, kirjallisuusterapiaohjaaja, kehitysvammalääketieteen erikoislääkäri & traumaselviytyjä

21 Toukokuu 2018

Moni meistä on varmasti purkanut, työstänyt oloa kirjoittamalla kokemuksia, muistoja, tunteita itsekseen? Mutta jos oletukseni on oikea, niin hoitava tahosi on ehkä suhtautunut kirjoittamiseesi empivästi ja pelonsekaisesti, torjuvasti? Ehkä terapeuttisi on pelännyt että kirjoittaminen vie sinut liian syvälle traumamuistoihin tai että sen äärellä joudut yksin kohtaamaan liian vaikeita asioita?

Opiskellessani kirjallisuusterapiaohjaajaksi halusin luonnollisesti hieman tutkia tätä aihetta. Maailmalla on hyvin vähän kirjoitettu aiheesta tieteellisessä mielessä. Mutta omat henkilökohtaiset kokemukset olivat pääsääntöisesti rohkaisevia. Kirjallisuusterapian harjoittelussa ohjasin myös kahta terapiapotilastani käyttämään kirjoittamista hoidon tukena muutaman kuukauden ajan. Hekin kokivat siitä hyötyvänsä. Toinen heistä joka edelleen on hoidossani pyytää joka kerta kirjallisia tehtäviä joista kokee saavansa tukea omaan pohdiskeluunsa.

Itse olen käyttänyt kirjoittamista eri tavalla oman toipumiseni eri vaiheissa. Ensin, ennen kuin dissosioituneet osani jäsentyivät ja tulivat paremmin tietoisuuteeni, kirjoittaminen oli enemmän eräänlaista olopäiväkirjaa joka auttoi minua myöskin kertomaan terapeutille seuraavalla terapia kerralla millainen viikko on ollut. Sitä mukaa kun tulin tietoisemmaksi osistani niin kirjoittaminen tuli erittäin tärkeäksi ”osiin-tutustumis-välineeksi”. Siinä annoin eri osien kirjoittaa, luottaen ”vapaan ajatuksenvirran” tuotoksiin. Lukiessani tekstejä (tai enemmänkin sanoja ja lauseita) järjen ymmärryksellä (ANP:sta käsin) huomasin niiden eri kertojen tai eri hetkien tuotosten edustavan eri osia. Ja rohkaistuin käyttämään sitä enemmän, nimenomaan antaen tasapuolisesti aikaa ja tilaa eri osille kertomaan kuulumisiaan. Terapeuttini tuella opin että kaikkein tärkeintä on tasapuolisuus, jakaminen ja tiedostaminen kirjoittamisen jälkeen. Eli että kaikki osat saivat kuunnella toistensa sanomaa. Tein sen useasti (ja jatkan sitä välillä vieläkin) ääneen. Mielikuvassani on esimerkiksi mukavan rento yhteinen “sohvaryhmähetki” takan edessä, jossa ”koko porukka” on koolla kuuntelemassa mitä tänään olemme saaneet kirjoitettua. Tämän jakamisen jälkeen annoin vielä joka osalle uudestaan mahdollisuuden kommentoida miltä tuntuu kuulla toisia osia sekä korjata väärinkäsityksiä tms. Eli kunnon järjestäytynyt ”kokous” jossa aikuinen, suorittaja-ANP toimii puheenjohtajana. Olen ehdottomasti sitä mieltä että tämä kirjoittamisen avulla osiini tutustuminen edesauttoi ja nopeutti osieni integraation alkamista. Mitään haittaa tai harmia siitä ei ole missään vaiheessa ollut.

Photograph via Unsplash

Oma kokemukseni on, että kirjoittaminen toimii turvallisena suodattimena – on turvallisempaa ja jäsentyneempää kirjoittaa kuin vain ajatella samoja asioita. Tunteita tulee toki kirjoittamallakin (jos olet siinä vaiheessa toipumistasi että tunteita uskaltaa päästää näyttämölle), mutta jotenkin paremmin säädellysti eikä yllättävänä ryöppönä. Moni miettii myös ettei pienet lapsiosat jotka eivät vielä iältään olen kirjoittamiskykyisiä tule kuulluksi kirjoittamalla. Olen tästä eri mieltä, koska opin antamaan puheenvuoron heille niin että joku toinen toimii kirjurina. Tekstin sisällöstä huomaa kyllä lapsiosien iän ja kehitystason, mutta mielestäni ei tarvitse asettaa mitään ikärajoja osien tai osista kirjoittamiselle, vaan rohkeasti kokeilla miten se toimii.

” Haluan rohkaista sinua kirjoittamaan terapian ohella! ”

Vihko on myös oiva apuväline ottaa mukaan terapiatunnille ja ääneen lukien valittuja pätkiä auttaa myös terapeuttia saamaan kiinni siitä mitä olet kokenut ja oivaltanut ja tuntenut. Helpottaa ja nopeuttaa heti asian ytimeen pääsemisen ilman kiertelyä ja defenssien tuomaa vastustusta. Mutta muista kirjoittaessasi olla tasapuolinen! Jos et kerralla jaksa antaa puheenvuoroa jokaiselle osalle, niin muista sopia tarkasti milloin on niiden vuoro tulla kuulluksi. Väitän myös että suuri osa kokemastamme repivästä ahdistuksesta on osien välistä ristiriitaa, kun osilla on tärkeää ”sanottavaa” mutta eivät tule kuulluksi. Ja kirjoittaminen voi auttaa vähentämään tätä repivää tuskaa, kunhan toimimme tasapuolisesti ja siinä mielessä kurinalaisesti ja järjestelmällisesti. Ja sehän onnistuu näitä ominaisuuksia omivan osan avulla.

#traumastavoitoipua

Tilaa uutiskirjeemme